Geese

SISÄLTÖVAROITUS: Kuolema

Geese on Yhdysvaltalainen New York Cityssä 2016 perustettu bändi, joka pitää sisällään päävokalistin sekä kitaristi-kosketinsoittajan Cameron Winterin, kitaristin Emily Greenin, basistin Dominic DiGesun ja rumpalin Max Bassinin. Bändin jäsenet tapasivat lukiossa ja muodostivat bändin ollessaan noin 14-vuotiaita. Bändi on tähän mennessä julkaissut neljä studioalbumia: A Beautiful Memory (2018), Projector (2021), 3D Country (2023), sekä Getting Killed (2025). Bändin edustaja Winter on myös julkaissut sooloalbumin Heavy Metal vuonna 2024.

Geese yhdistelee albumissaan Getting Killed art-, indie-, sekä kokeellista rockia. Varsinkin ensimmäinen biisi Trinidad on erittäin kokeellinen. Se on erinomainen taidonnäyte jännityksen asettamisesta ja sen laukeamisesta. Biisi alkaa lyriikoilla ”I tried, I tried, I tried so hard”, joka on tärkein kohta biisin emotionaaliselle pohjustukselle. Sanojen toistuvuus ehdottaa sitä, että hän anoaa ymmärrystä ihan kuin yrittäisi puolustaa itseään syytöksestä. Winter tunnustaa yrittäneensä kaikkensa, ja ei halua biisin seuraavien lyriikoiden tapahtuvan, mutta silti hän huutaa: ”There's a bomb in my car!”. Ensimmäiset lyriikat ilmaisevat avuttomuutta ja toinen välitöntä, mahdollisesti katastrofaalista uhkaa. Tätä tukee aggressiiviset rummut, särmikkäät kitarat, sekä pistävä trumpetti, jotka asettavat erinomaisen tunnelman hallitulla kaaoksella.

Albumin toinen biisi Cobra on ensimmäiseen biisin verrattuna paljon helpompi sulattaa. Cobran bassossa on rauhallinen, mutta pirteä laatu, kitarat ovat leikkisät sekä rummut kulkevat mukavasti Winterin äänen mukana. Jopa Geese itse kommentoi albumin kahta ensimmäistä biisiä sanomalla: ”Ensimmäinen biisi on hullumpi, joten päätettiin pehmentää sitä jollain, että jopa idiootti ymmärtäisi, ajattelimme sileäaivoisimpia kuuntelijoitamme”. Cameron mitä helvettiä, mä tykkäsin tästä biisistä.

Ylipäätään albumi on erittäin kaaoksinen, mutta hallitulla tavalla. Albumin omalaatuisimpia piirteitä on sen epätyypillinen rytmitys. Bassinin rummut tuovat toistuvan ja hypnoottisen gruuvin kun taas kitarat ja laulu tuovat ennustamattomuutta kuten biiseissä 100 Horses ja Taxes. Heti alussa albumiin luodaan kuolemasta keskeinen aihe, mutta ei sinänsä fyysisestä kuolemasta. Getting killed tarkoittaa prosessia kuolemasta, ja biisit kuten Trinidad, nimikkobiisi Getting Killed sekä albumin viimeinen biisi Long Island City kaikki kuvailevat kuoleman eri osia. Trinidad kertoo pelosta ja anomisesta, Getting Killed kärsimyksestä ja Long Island City Here I Come hyväksymisestä.

Myöskään Geese/Cameron Winter arvostelua ei voi tehdä ilman, että edes mainitsee Winterin uskomatonta ja uniikkia laulutyyliä, joka sopii albumin kaoottiseen teemaan täydellisesti. Winterin ääntä on kuvailtu monella tavalla kuten humalaisena karaokelaulajana, vuohena, joka kokee Kristuksen rakkauden ensimmäistä kertaa tai mutantoituneelta Jim Morriseyltä, joka nieli sammakon ja pääsi laulamaan The Beatlesin Abbey Roadiin. Ääni on tosiaan uniikki ja sen tottumiseen saattaa mennä aikaa, mutta sitten kun sen ymmärtää, niin sen myös ymmärtää ja addiktoituu.

Albumi on ylipäätään kaoottinen sekä energinen, mutta yksi biisi on poikkeus nimittäin Au Pays du Cocaine, joka on äänellisesti ja tunnelmaltaan rauhallinen, mutta aiheeltaan uskomattoman synkkä. Biisi käsittelee aiheita rakkaudesta, vapaudesta ja hylkäyksen pelosta. Au Pays du Cocaine (suomeksi kokaiinin maassa) on helposti emotionaalisesti herkin kappale, ja se tuntuu albumia kuunnellessa vielä musertavammalta, kun kaikki muut biisit tähän mennessä on ollut instrumentaalisesti niin kaoottisia ja absurdeja. Biisi tutkii ristiriitaa sen välillä, että haluaa toisen ihmisen, esim. kumppanin olevan vapaa, mutta haluaa samalla epätoivoisesti hänen jäävän. Se kertoo ihmisestä, joka rakastaa jotakuta niin paljon, että on valmis uhraamaan omat tarpeensa heidän suhdettansa varten, mikä biisin alussa kuulostaa ehdottomalta rakkaudelta ”You can be free and still come home”, muuttuu lopuksi henkiseksi epätoivoksi ”You can be free, Just come home, please”. Biisin instrumentaali tukee lyriikkoja erinomaisesti herkällä kitaransoitolla, hillityillä rummuilla sekä vähitellen voimistuvalla pianolla, mitkä lopuksi painautuvat kasaan ja tekevät maksimalistisen sekä majesteettisen kohtauksen biisin loppuun, jota tukee myös Winterin voimakas, mutta epätoivoiselta kuulostava huuto: ”I’m alright”. Vaikka ei olisi isoin fani Winterin laulutyylistä, tässä biisissä hän lauloi tunteella. En epäile kappaleessa olevia lyriikoita hetkeäkään ihan sen takia, kuinka uskottavasti Winter osasi laulaa musertavimmatkin kohdat niin kovalla herkkyydellä. Au Pays du Cocainesta on muodostunut moderni klassikko ja ihan hyvästä syystäkin. Ehdottomasti isoin kohokohta minulle koko albumista.

Kiteytettynä albumi on erittäin kaoottinen ja arvaamaton, pääasiassa hyvällä, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan joistakin biiseistä mielenjäävämpiä melodioita kuten heidän aikaisemmassa albumissansa 3D Country tai rohkeampaa kirjoittamista ja laulamista niin kuin Winterin sooloalbumissa Heavy Metallissa. Albumin kohokohdat olivat erittäin korkealla ja suurin osa biiseistä oli erittäin mielenkiintoista kuunneltavaa, mutta parilta biisiltä olisin toivonut ehkä vähän enemmän.